torstai 1. lokakuuta 2015

Paluu Suomeen - blogi loppuu, uusi alkaa

  Saavuin kotimaahan kohta viikko sitten.
Sen jälkeen oli muutto Helsinkiin ja flunssa, jossa käväisi kuume peräti 39,4 asteessa.
  Tavaroiden järjestelyä ja löysäilyä Helsingissä ja kurssien alku. Kuukauden edestä läksyjä ja luettavaa.

  Tähän loppuu tämä blogi, tästä lähin kirjoitan kolmea muuta blogia, eli kolmella kielellä samoista asioista.

Uusi suomenkielinen blogini on nimeltään "Mandariini on kirpeä herkku" ja löytyy tästä osoitteesta:
http://mandariinionkirpeaherkku.blogspot.fi/


         Kaukana kotoa vietetty vuosi on nyt ohi.
   Ihan kuin olisi muuttanut taas pois kotoa.
               Isänmaa tuntuu kummalliselta ja erikoiselta.
Täysin hullut seikkailut toisella puolen palloa jäävät muistoksi.
       Onneksi ne voivat opettaa kokemaan omaa maata toisin.
                         Sen pituinen se.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Tomogashima - paluu alkuun

Tein vaihtovuoden aikana tutkielman, joka käsitteli Tomogashima -saaristoa Kiin niemimaan (Wakayaman) ja Awajin saaren välillä. Alun perin tunsin saaren siksi, että ylitin sen vajaa kolme vuotta sitten lentäessäni ensi kerran Japaniin. Se oli ensimmäinen pläntti Japaninmaata, joka osui silmiini ikinä ja siksi laskeuduttuani merkitsin Google Earthissa paikan ja ajattelin että olisipa hienoa joskus käydä siellä. Kuvittelin itseni vaihto-opiskelijana, reissulla Osakaan Tokiosta tai jostakin kaukaa jossa opiskelisin, kiertelemässä Osakan satamoita kysellen, josko joku kalastaja kyyditsisi minut saarelle. En tiennyt että saari onkin lähempänä Wakayamaa - en edes tiennyt paikkaa nimeltä Wakayama, tai Awaji.
  Myöhemmin satuin vilkuilemaan saaria Google Earthista uudelleen. Kuvat erikoisista raunioista saarilla olivat jänniä. Ei ollut hajuakaan miltä ajalta ne olivat. Eivät vaikuttaneet kovin japanilaisilta, joten suhteellisen uusia varmaankin, mutta silti hylättyjä.
  Saaret salaperäisyyksineen unohtuivat mielestäni, kunnes opiskelin Kobessa ja minun piti kirjoittaa tutkielma. Mietin kaikenlaisia aiheita päätyen lopulta Tomogashiman ja Shodoshiman vaikutuksesta siihen, että haluaisin kirjoittaa jotakin liittyen Seto Naikain saaristoihin. Jo ennen ensimmäistä reissuani Japaniin ja Tomogashiman näkemistä, olin ensi kerran Japaniin matkustamista suunnitellessani - jo vuosia ennen japanin opintoja Helsingissä - tutustunut hieman Seto Naikain saaristoihin, lähinnä Shodoshimaan ja Naoshimaan ja suunnitellut niillä käymistä reissuni yhteydessä. Se ei silloin toteutunut - Shodoshimalla tosin kävin kolmesti Koben opiskelujeni aikana.

  Myöhemmin tutkielmani aihe rajoittui vain Tomogashimaan, ja sillä sijaitsevan Japanin armeijan vanhan linnakkeen historiaan. Lähinnä tahdoin vain käydä saarella ja tietää siitä enemmän, varsinaisesta tutkielmasta en ollut niin innostunut. Saarella piti käydä ja piti käydä.

...Ja piti käydä, mutta mutta

Monena perjantai-iltana tai lomapäiviä edeltävinä päivinä valmistauduin lähtemään seuraavana aamuna Wakayamaa kohti. Pakkasin tavarat, tein eväät ym.
  Aamulla kuitenkaan ei tullut lähdettyä. Kaksi kertaa huomasin vasta aamulla että sinä päivänä ei lautta saarelle kuljekaan. Kolme kertaa olin kipeänä. Neljä kertaa nukuin pommiin tai olin liian väsynyt aamulla valvottuani liian pitkään edellisenä iltana. Kolme kertaa sää oli huono.

  Kolmannentoista kerran oli pakko sanoa tosi, koska enää ei olisi muita aikoja ennen paluuta Suomeen.

  Matkasin Tomogashimalle suoraan reissustani itään,vailla paluuta välissä Kobeen. Niinpä minulla ei ollut mukanani ihan kaikkea tarvittavaa. Ei telttaa tai makuupussia, ei toista linssiä kameraan, ei kolmijalkaa... Ei edes ruokaa koska oli kiire ehtiä päivän viimeiselle lautalle. Juotavaa ehdin ostaa kolme pulloa ennen lautalle nousua juoma-automaatista.
  Matkalla lautalle otin kuitenkin kuvia Kadan viehättävästä, hieman japanilaisittain syrjäseutuisesta kylästä, josta lautta lähti.




Lautalla oli ollut paljonkin palaajia, mutta viimeiseen reissuun sinne menijöitä ei ollut kuin minä ja nämä kaksi. Lautta oli viimeinen, joten se otti kyytiin vain niitä joilla oli tarkoitus viettää yö saarella.

Jumalsaari.

Lähdin heti kiipeämään polkua saaren sisäosiin nähdäkseni raunioita ennen auringonlaskua.







Raunioiden sisällä piilotteli pilkkopimeässä tämä.






Metsissä juoksi paljon villejä peuroja.

Saavuin lopulta aukealle keskellä Okin saarta, jossa oli telttailua varten iso nurmikenttä ja penkeistä muodostettu rinki nuotiopaikan ympärille. Alueen oli vallannut itselleen noin kymmenen peuran lauma. Juoksivat pakoon minua jo melko kaukaa minut nähtyään. Aukion yllä kierteli nelisen kotkaa.

  Alkoi pikkuhiljaa hämärtää, joten päätin viettää yöni kyseisellä aukealla. Avasin tietokoneeni ja luin    viestini vastaten niihin pikaisesti, kunnes tietokoneesta loppui akku. Olin siis ilman telttaa ja makuupussia pilkkopimeässä asumattomalla saarella jolla varoitellaan myrkkykäärmeistä, ilman minkäänlaista keinoa ottaa yhteyttä kehenkään ja tunnin kävelymatka paikalle, jolla saattaa olla tai olla olematta nukkumassa jokunen yksittäinen japanilainen, koska on saaren sesonkiaika. Taas saa äiti sanoa jälkikäteen että onneksi en tietänyt asiaa silloin, niin ei tarvinnut huolehtia itseään kuoliaaksi.
  Nyt olkoot hänen onnekseen seikkailureissuni Japanissa ohitse ainakin toistaiseksi.

  Yritin nukkua aukion kivisellä penkillä noin puolisentoista tuntia. Aukion yli lensi muutaman minuutin välein laskeutuva tai nouseva lentokone, koska paikka on lähellä Kansain lentokenttää (eli lentäisin siitä itsekin yli puolentoista vuorokauden kuluttua). Kaikenlaisten hyönteisten kiljuna täytti ilman ja pikkuhiljaa peuratkin palasivat aukiolle, joskin mahdollisimman kauas minusta. Aina välillä kuulin niiden juoksemisen kopinaa ja välillä jopa olin kuulevinani niiden ruohonnuuhkinnan.
  Kyllästyin penkkiin ja päätin ottaa nokosta mieluummin ruohon päällä. Puin kaikki viisi mukana olevaa paitaa päälleni, koska alkoi olla kylmä. ja kovien tavaroiden täytteinen reppu tyynynäni ojensin jalkani ruoholle. Vilkuilin välillä tähtiä ja yli lentäviä lentokoneita. Ajantaju katosi täysin ja kuvittelin välillä että kohta on aamu. Kun olin jo varma että kello lähenee ainakin kolmea, tarkistettuani asian kamerastani (joka oli ainoa kellollinen vehje jossa oli akkua), se olikin vasta alle kaksitoista.
  Joissakin väleissä olin kai saanut lyhyitä tirsoja kiskottua, koska seuraavana päivänä en ollut kovinkaan väsynyt.

  Nousin ruohosta, keräsin kamani tarkistellen varovasti, ettei reppuun tai muovipussiin ollut tunkeutunut myrkyllisiä tuhatjalkaisia ja lähdin kävelemään metsän läpi kohti laivalaituria.
  Metsä oli täysin pilkkopimeä. Ainoa valoni oli kameran kohdennuslamppu, jota pystyin pitämään valoisana vain parin muutaman sekuntin jakson kerrallaan, jonka jälkeen kamera alkoi säätää linssiä, joka kesti muutaman sekunnin, jolloin kävelin pilkkopimeässä. Yritin välttää astumista tuhatjalkaisten päälle osoitellen valolla maahan aina sen verran lähelle, että vielä näin, mutta sen verran kauas, että pystyin jatkamaan kävelemistä lampun sammuttua muutamaksi sekunniksi.


  Vähän alle yhdeltä saavuin lauttalaiturin luokse. Sen viereisessä talossa paloi valo ja ikkunasta näin että joku nukkui siellä. Istahdin hetkeksi maahan saaren ainoan palavan katulampun alle. Kulutin aikaani venytellen ja katsellen tummaa merta. En istahtanut vieressä olevan kivisen pöydän ääreen, koska se oli meren nilviäisten peitossa tähän aikaan yötä. Päivällä sen ääreen istahtavat turistit tuskin tietävät mikä vilinä kammotuksia valtaa sen öisin. Ihan söpöjähän ne, mutta mielellään niiden lähelle ei mene, kun näyttävät lähinnä valkoisilta pitkäsarvisilta ja jalkaisilta koppaakuoriaisilta, jotka kipittävät hirmuista vauhtia. Kymmeniä kertoja nopeampaa kuin kuoriaiset. Lisäksi paikan julkisen vessan pöntöissä inhottavasti lilluva kusi kuhisi niitä myös.


  Paikalla oli yöksi sammutettuja juoma-automaatteja. Kaipa niissä pidetään vain hyvin vähän juomaa ja jäljelle jääneet sullotaan yöksi jonnekin pienempään jääkaappiin sähkön säästämiseksi. Niiden välistä löytyi kuitenkin sähköpistoke, josta sain ladattua tietokoneeni. Viestittelin muun muassa jo Belgiaan lähes viikko sitten palanneen Bertin kanssa, katselin reissun kuvia ynnä muuten vietin aikaani tietokonetta näpytellen kunnes aurinko alkoi nousta ja aloin näkemään ympärilleni.
  Juuri ennen nousua alkoi satamaan. Piilotin tavarani juoma-automaattien väliin ja kulutin aamun katsellen auringonnousua ja piilotellen sateelta puiden alla.

  Yöllä pilkkopimeässä ilman mitään valoja laiturilla kalastellut äijä toi minulle aamulla tuolin talon ulkokatoksen alle ja istuksin siinä viimeiset hetket saarellani vilkuillen sateista merta ja viereistä pientä Jumalsaarta.


  Puoli kymmeneltä nousin laivaan takaisin ihmisten ilmoille.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Loppuilotulitus

  Bertin palattua Belgiaan lähdin reissaamaan hieman Koobesta länteen. Reissullani päädyin hieman sinne tänne, mutta lähinnä hienointa oli muutaman päivän aikani kaverini perheen vieraana.
  Viimeiseksi illaksi ystäväni osti ilotulitteita ja kutsui kavereita paikalle. Pelasimme hieman huojuvaa tornia säännöllä, että häviäjän naamaan piirretään. Kuitenkin lopuksi tasapuolisuuden nimessä piirsimme kaikkien naamoihin. Perinteikkään japanilaisen kesänloppumisen kunnian ilotulittelun sivumakuna maistelin mielessäni sitä myös yhtenä Japanista lähtemiseni lopetuksena. Vielä tosin kaiken kokoaisi yhteen meditaatiomainen virkistys- ja patoumusreissuni saarelle, josta liioitellusti sanoen kaikki alkoi.









  Ilotulitteiden huumassa tökkäsi kaveri kouraani ilotulitteen, joka olisi pitänyt sinkauttaa maasta taivaalle, mutta hän väitti sitä pideltävän kädessä. Oli ymmärtänyt kyseisen ilotulitteen käyttötavan hieman väärin. Sytytettyäni sen suihki se kivuliaasti sormilleni kipinöitä aiheuttaen pienen mutta ikävän palovamman. Onneksi heitin sen menemään ennen kuin se räjähti. Toheloinnista harmistuneena keräsin kaikki rakettimaiset ilotulitteet yms. joita ei pidetä käsissä ja otin niihin yksinoikeuden että voisin varmistaa illan sujuvan muiden osalta turvallisesti.






Isoin koskaan näkemäni heinäsirkka tuli samalla siinä vastaan.





Käväisimme vielä viimeiseksi seuraavana päivänä Meiji-kylässä, eli meijikautiseksi asetellussa turistirysäkylässä, josta löytyi tälläinen metsäportaikko, joka johti Natsume Sosekin talolle.

Hänen paperijumalansa oli kärsinyt.

Illalla kävimme italialaisessa ravintolassa, jonka nimi oli aivastuttavan hieno.

Näytti kuin tässä koristelautasessa oleva hahmokin kohta aivastaisi pizzan valkosipulisen tuoksun takia.


Seuraavana aamuna kolmannentoista kerran kohti Tomogashimaa.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Sukiyaki Kumin luona

  Kumi, eli nainen joka kesäloman alussa otti minut ja Bertin mukaansa Okinawanreissulleen, kutsui meidät kotiinsa illalliselle. Bertillä oli silloin vieraanaan kaveri Belgiasta nimeltä Andreas, joka tuli myös mukaan. Lisäksi saimme luvan kutsua mukaan myös amerikkalaisen kaverimme Chasen, joskin kysyessämme asiaa Kumilta hän totesi että se tarkoittaa sitä, että meillä on sitten vähemmän ruokaa per nenä, mutta kyllä se käy. Kumin vieraanvaraisuuden tietäen ruokaa olisi kuitenkin runsaanloisesti.

   Saavuttuamme paikalle sain lahjaksi katanaa muistuttavan sateenvarjon. Kumi sanoi ostaneensa sen jostain kun se on hieno, mutta ettei voikaan sitä itse käyttää, kun nolottaa kävellä sen kanssa.

Söimme Kooben kuuluisaa naudanlihaa ym herkkua!


Hänellä oli hauska pieni koira, jonka entinen omistaja oli hylännyt, koska se on puolihalvaantunut niin että sillä on hankaluuksia liikkua.

Ruuan jälkeen pelasimme korttia juoden muutamat oluet.


keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Hiroshima

  Yöbussi Osakasta kuljetti minut ja Minchanin Hiroshiman reissuun.
Sitä ennen kuitenkin menin Osakaan jo päivällä ja jouduin odottamaan Minchania kello neljästä vähän yli kymmeneen.
  Osakaan piti mennä jo neljäksi sillä piti noutaa minulle varattu lentolippu matkatoimistosta. Sen teinkin ja maksoin lentokenttäveron. Sitten menin saman rakennuksen alakerran kioskiin, jossa söin hieman evästä ja rämpläilin konettani. Loin itselleni uudet blogit. Palattuani Suomeen kirjoitan myös Englanniksi ja Japaniksi, jotta täällä tavatut kaverini voivat lukea kuulumisiani.
  Istuttuani siellä useamman tunnin kävelin takaisin Osakan asemalle. Minulla oli erään tavaratalon pistekorttiin kertynyt pisteitä linssin ostamisesta kameraan, joita käyttäen ostin itselleni rannekkeen, joka tutkii untani ja urheiluani. Sitä varten ladataan puhelimeen sovellus, johon tiedot siirtyvät rannekkeesta aina automaattisesti kun se kytketään kiinni puhelimeen. Sovellukseen voi myös merkitä, mitä syö, ja se kertoo, onko päivän kalorit kulutettu ja onko syöty mitäkin ravintoainetta liikaa vai liian vähän. Sovellukselle voi kertoa tavoitemäärän askelia per päivä ja tavoiteunimäärän. Sovellus kertoo, kuinka hyvin tavoitteisiin on päästy ja antaa myös pistemäärän päivän ruuista nollasta kymppiin.
  Viime aikoina olen muutenkin koittanut elää terveellisesti, mutta tämä innostaa korjaamaan vielä muutaman asian, lähinnä unen määrän ja rytmin, sekä ruokavalion tasapuolisuuden. Tulee syötyä liikaa hiilihydraatteja kun täällä syödään niin paljon riisiä ja leipääkin tulee jonkin verran syötyä.


Hiroshimaan saavuttuani yllätyin nostalgisuudesta. Kolmisen vuotta sitten pääsin ensi kerran käymään Japanissa ja vietin ensimmäisen viikkoni Hiroshimassa. Saavuttuamme nyt vuosien jälkeen Hiroshiman keskustaan, sen joet, rakennukset ja monumentit toivat kummallisen voimakkaasti esiin sen reissun muistot. Tätä merkkiä en ole aiemmin nähnyt, mutta se oli hauska (roskaamista koitetaan siinä kieltää)


Ensimmäisenä päivänä saavuimme Hiroshimaan kovin aikaisin aamulla, eikä meillä ollut mitään suunnitelmia päivälle. Kiertelimme keskustaa lunkisti ja pysähdyimme kahvilaan latailemaan kännyköiden ja tietokoneen akkua muutamaksi tunniksi.

Hiroshiman linna on melko pieni kun on tottunut Koben lähellä oleviin Himejin ja Osakan linnoihin, mutta siellä käymisestä tekee hieman hienomman sen vähempi kuuluisuus.


Ja sitten kuuluisampaan paikkaan, atomipommin jälkeensä jättämään rauniorakennukseen, joka on Hiroshiman kuuluisin muistomerkki. Siitä on minulla jo kolmen vuoden takaisia kuvia.


Hiroshima on kuuluisa Okonomiyaki-lätyistään ja lättäsimme sellaiset lättyyn pari kertaa reissun aikana. Tämä oli erityisen maukas. Pyysin lisätäytteiksi juustoa ja valkosipulia.


Odottelimme Hiroshimalaisen kaverini Kon äitiä paikallisessa keilailupaikassa. Siellä oli vanha tetriskone, jolla pelasin pari peliä. Minchan oli sinä päivänä niin väsynyt että nukahteli siellä sun täällä heti kun pääsi istumaan.

Keilailu- ym pelikompleksiin kuului ennen useampikin kerros, jotka nyt ovat tyhjillään. Viimeisenä itse keilarata sulkee tämän kuun lopussa. Hiroshiman tämä laita on käynyt liian hylätyksi maaseuduksi sille.

Päästyämme Kon kotiin Minchan nukahti pöydälle hetkeksi.


Saa-chanilla, Kon perhen pöyhkeilevävirneinen kissalla oli kiima-aika ja se mourusi taukoamatta.

Tämän monumentin, mikälienee, muistan kuvanneeni jo vuosia sitten. Odottelimme sen vieressä jotain Kon kanssa silloin.

Täällä lounasta:



Lautta Miyajimalle:






Kolme vuotta sitten kävin Kon kanssa Miyajimalla, mutta emme päässeet käymään paikan pyhätössä, kun sinne oli ainakin kolmen tunnin jono uudenvuoden seremoniallisuuksiin. Tällä kertaa oli aika lailla tyhjillään. Harmi kyllä vesi oli jo laskenut joten emme saaneet hienoja kuvia jossa vesi hohtelisi sen alla. Sen sijaan mutaa...

















Päivälliseksi Horumonyakia (sian sisälmyksiä) ja Okonomiyakia.


Bussissa Minchan taas nukahti.

Vuosien takaa nostalginen Kon perheen olohuone.

Viimeisenä päivänä kävimme Fukuyaman kaupungissa (joka on myös Hiroshiman prefektuurissa, lähemmäs Koobea) Sielläkin oli linna.


Siellä kävimme Tomo no Ura -nimisessä kivatunnelmaisessa pikkukaupungisa, jossa oli tällainen mysteerillinen saari jossa oli vain yksi pyhättö. Sinne ei tuntunut pääsevan lautalla, mutta pääsimme sen viereiseen saareen, jossa oli mukava uimaranta ja hieno iltatunnelma.








Illalla, palattuamme Fukuyaman asemalle, oli jo liian myöhäistä ottaa junaa Koobeen, koska jollain asemalla, jolla junaa pitäisi vaihtaa, olisi viimeinen juna jo mennyt. Siispä vietimme aikaa Fukuyamassa aamuyöhön asti. Kävimme taas linnalla. Ensi kertaa ikinä kävin linnalla keskellä yötä.


Sen jälkeen menimme karaokeen, jossa nukuin sohvalla hieman. Sitten käveltiin Higashifukuyaman asemalle, josta ensimmäisellä aamun junalla Koobeen.
Olin todella uninen ja hukkasin lompakkoni kesken matkaa johonkin junaan tai asemalle. Päästyäni Koobeen panikoin asiaa, mutta samana päivänä tuli viesti yliopistolta, että se oli toimitettu Okayaman aseman unohtuneiden esineiden keskukseen, ja että minun pitäisi soittaa sinne. Viesti tuli yliopistolta, koska lompakossa oli opiskelijakorttini, jossa on yliopiston yhteystiedot. Soitin, ja sanoivat että lähettävät sen postilla minulle, pakettina jonka postitus maksetaan vastaanottaessa. Huomenna pitäisi tulla.

Kiitos niille parille ystävälle, jotka tarjosivat minulle ruokaa näinä parina päivänä ilman lompakkoa!!