keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Tomogashima - paluu alkuun

Tein vaihtovuoden aikana tutkielman, joka käsitteli Tomogashima -saaristoa Kiin niemimaan (Wakayaman) ja Awajin saaren välillä. Alun perin tunsin saaren siksi, että ylitin sen vajaa kolme vuotta sitten lentäessäni ensi kerran Japaniin. Se oli ensimmäinen pläntti Japaninmaata, joka osui silmiini ikinä ja siksi laskeuduttuani merkitsin Google Earthissa paikan ja ajattelin että olisipa hienoa joskus käydä siellä. Kuvittelin itseni vaihto-opiskelijana, reissulla Osakaan Tokiosta tai jostakin kaukaa jossa opiskelisin, kiertelemässä Osakan satamoita kysellen, josko joku kalastaja kyyditsisi minut saarelle. En tiennyt että saari onkin lähempänä Wakayamaa - en edes tiennyt paikkaa nimeltä Wakayama, tai Awaji.
  Myöhemmin satuin vilkuilemaan saaria Google Earthista uudelleen. Kuvat erikoisista raunioista saarilla olivat jänniä. Ei ollut hajuakaan miltä ajalta ne olivat. Eivät vaikuttaneet kovin japanilaisilta, joten suhteellisen uusia varmaankin, mutta silti hylättyjä.
  Saaret salaperäisyyksineen unohtuivat mielestäni, kunnes opiskelin Kobessa ja minun piti kirjoittaa tutkielma. Mietin kaikenlaisia aiheita päätyen lopulta Tomogashiman ja Shodoshiman vaikutuksesta siihen, että haluaisin kirjoittaa jotakin liittyen Seto Naikain saaristoihin. Jo ennen ensimmäistä reissuani Japaniin ja Tomogashiman näkemistä, olin ensi kerran Japaniin matkustamista suunnitellessani - jo vuosia ennen japanin opintoja Helsingissä - tutustunut hieman Seto Naikain saaristoihin, lähinnä Shodoshimaan ja Naoshimaan ja suunnitellut niillä käymistä reissuni yhteydessä. Se ei silloin toteutunut - Shodoshimalla tosin kävin kolmesti Koben opiskelujeni aikana.

  Myöhemmin tutkielmani aihe rajoittui vain Tomogashimaan, ja sillä sijaitsevan Japanin armeijan vanhan linnakkeen historiaan. Lähinnä tahdoin vain käydä saarella ja tietää siitä enemmän, varsinaisesta tutkielmasta en ollut niin innostunut. Saarella piti käydä ja piti käydä.

...Ja piti käydä, mutta mutta

Monena perjantai-iltana tai lomapäiviä edeltävinä päivinä valmistauduin lähtemään seuraavana aamuna Wakayamaa kohti. Pakkasin tavarat, tein eväät ym.
  Aamulla kuitenkaan ei tullut lähdettyä. Kaksi kertaa huomasin vasta aamulla että sinä päivänä ei lautta saarelle kuljekaan. Kolme kertaa olin kipeänä. Neljä kertaa nukuin pommiin tai olin liian väsynyt aamulla valvottuani liian pitkään edellisenä iltana. Kolme kertaa sää oli huono.

  Kolmannentoista kerran oli pakko sanoa tosi, koska enää ei olisi muita aikoja ennen paluuta Suomeen.

  Matkasin Tomogashimalle suoraan reissustani itään,vailla paluuta välissä Kobeen. Niinpä minulla ei ollut mukanani ihan kaikkea tarvittavaa. Ei telttaa tai makuupussia, ei toista linssiä kameraan, ei kolmijalkaa... Ei edes ruokaa koska oli kiire ehtiä päivän viimeiselle lautalle. Juotavaa ehdin ostaa kolme pulloa ennen lautalle nousua juoma-automaatista.
  Matkalla lautalle otin kuitenkin kuvia Kadan viehättävästä, hieman japanilaisittain syrjäseutuisesta kylästä, josta lautta lähti.




Lautalla oli ollut paljonkin palaajia, mutta viimeiseen reissuun sinne menijöitä ei ollut kuin minä ja nämä kaksi. Lautta oli viimeinen, joten se otti kyytiin vain niitä joilla oli tarkoitus viettää yö saarella.

Jumalsaari.

Lähdin heti kiipeämään polkua saaren sisäosiin nähdäkseni raunioita ennen auringonlaskua.







Raunioiden sisällä piilotteli pilkkopimeässä tämä.






Metsissä juoksi paljon villejä peuroja.

Saavuin lopulta aukealle keskellä Okin saarta, jossa oli telttailua varten iso nurmikenttä ja penkeistä muodostettu rinki nuotiopaikan ympärille. Alueen oli vallannut itselleen noin kymmenen peuran lauma. Juoksivat pakoon minua jo melko kaukaa minut nähtyään. Aukion yllä kierteli nelisen kotkaa.

  Alkoi pikkuhiljaa hämärtää, joten päätin viettää yöni kyseisellä aukealla. Avasin tietokoneeni ja luin    viestini vastaten niihin pikaisesti, kunnes tietokoneesta loppui akku. Olin siis ilman telttaa ja makuupussia pilkkopimeässä asumattomalla saarella jolla varoitellaan myrkkykäärmeistä, ilman minkäänlaista keinoa ottaa yhteyttä kehenkään ja tunnin kävelymatka paikalle, jolla saattaa olla tai olla olematta nukkumassa jokunen yksittäinen japanilainen, koska on saaren sesonkiaika. Taas saa äiti sanoa jälkikäteen että onneksi en tietänyt asiaa silloin, niin ei tarvinnut huolehtia itseään kuoliaaksi.
  Nyt olkoot hänen onnekseen seikkailureissuni Japanissa ohitse ainakin toistaiseksi.

  Yritin nukkua aukion kivisellä penkillä noin puolisentoista tuntia. Aukion yli lensi muutaman minuutin välein laskeutuva tai nouseva lentokone, koska paikka on lähellä Kansain lentokenttää (eli lentäisin siitä itsekin yli puolentoista vuorokauden kuluttua). Kaikenlaisten hyönteisten kiljuna täytti ilman ja pikkuhiljaa peuratkin palasivat aukiolle, joskin mahdollisimman kauas minusta. Aina välillä kuulin niiden juoksemisen kopinaa ja välillä jopa olin kuulevinani niiden ruohonnuuhkinnan.
  Kyllästyin penkkiin ja päätin ottaa nokosta mieluummin ruohon päällä. Puin kaikki viisi mukana olevaa paitaa päälleni, koska alkoi olla kylmä. ja kovien tavaroiden täytteinen reppu tyynynäni ojensin jalkani ruoholle. Vilkuilin välillä tähtiä ja yli lentäviä lentokoneita. Ajantaju katosi täysin ja kuvittelin välillä että kohta on aamu. Kun olin jo varma että kello lähenee ainakin kolmea, tarkistettuani asian kamerastani (joka oli ainoa kellollinen vehje jossa oli akkua), se olikin vasta alle kaksitoista.
  Joissakin väleissä olin kai saanut lyhyitä tirsoja kiskottua, koska seuraavana päivänä en ollut kovinkaan väsynyt.

  Nousin ruohosta, keräsin kamani tarkistellen varovasti, ettei reppuun tai muovipussiin ollut tunkeutunut myrkyllisiä tuhatjalkaisia ja lähdin kävelemään metsän läpi kohti laivalaituria.
  Metsä oli täysin pilkkopimeä. Ainoa valoni oli kameran kohdennuslamppu, jota pystyin pitämään valoisana vain parin muutaman sekuntin jakson kerrallaan, jonka jälkeen kamera alkoi säätää linssiä, joka kesti muutaman sekunnin, jolloin kävelin pilkkopimeässä. Yritin välttää astumista tuhatjalkaisten päälle osoitellen valolla maahan aina sen verran lähelle, että vielä näin, mutta sen verran kauas, että pystyin jatkamaan kävelemistä lampun sammuttua muutamaksi sekunniksi.


  Vähän alle yhdeltä saavuin lauttalaiturin luokse. Sen viereisessä talossa paloi valo ja ikkunasta näin että joku nukkui siellä. Istahdin hetkeksi maahan saaren ainoan palavan katulampun alle. Kulutin aikaani venytellen ja katsellen tummaa merta. En istahtanut vieressä olevan kivisen pöydän ääreen, koska se oli meren nilviäisten peitossa tähän aikaan yötä. Päivällä sen ääreen istahtavat turistit tuskin tietävät mikä vilinä kammotuksia valtaa sen öisin. Ihan söpöjähän ne, mutta mielellään niiden lähelle ei mene, kun näyttävät lähinnä valkoisilta pitkäsarvisilta ja jalkaisilta koppaakuoriaisilta, jotka kipittävät hirmuista vauhtia. Kymmeniä kertoja nopeampaa kuin kuoriaiset. Lisäksi paikan julkisen vessan pöntöissä inhottavasti lilluva kusi kuhisi niitä myös.


  Paikalla oli yöksi sammutettuja juoma-automaatteja. Kaipa niissä pidetään vain hyvin vähän juomaa ja jäljelle jääneet sullotaan yöksi jonnekin pienempään jääkaappiin sähkön säästämiseksi. Niiden välistä löytyi kuitenkin sähköpistoke, josta sain ladattua tietokoneeni. Viestittelin muun muassa jo Belgiaan lähes viikko sitten palanneen Bertin kanssa, katselin reissun kuvia ynnä muuten vietin aikaani tietokonetta näpytellen kunnes aurinko alkoi nousta ja aloin näkemään ympärilleni.
  Juuri ennen nousua alkoi satamaan. Piilotin tavarani juoma-automaattien väliin ja kulutin aamun katsellen auringonnousua ja piilotellen sateelta puiden alla.

  Yöllä pilkkopimeässä ilman mitään valoja laiturilla kalastellut äijä toi minulle aamulla tuolin talon ulkokatoksen alle ja istuksin siinä viimeiset hetket saarellani vilkuillen sateista merta ja viereistä pientä Jumalsaarta.


  Puoli kymmeneltä nousin laivaan takaisin ihmisten ilmoille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti